Pahimmat hudit, osa 2/2

Ei näitä huteja montaa sattunut reissun tarkka suunnittelu huomioiden. Tarkalla suunnittelulla tarkoitettiin tässä tapauksessa sitä, että kaikkien piti olla töissä kesäkuun alussa. Mutta rasittavin huti oli Dunkerque. Paikka, jossa on kaksi elämää; Ennen ja jälkeen v. 1940, kun natsit pistivät paikan sileäksi . On kuin kävelisi 2. maailmansodan museossa, jossa on metallisia muistokylttejä joka rakennuksen kohdalla. Saapuminen sinne oli helppoa; Ei sulkuja, joten ei aikatauluakaan. Marina oli niin moderni, että pelkkä minuuttisuihkun käynnistäminen koodeilla ja korteilla vei hermot.

Satuimme paikkaan sunnuntaina ja auki olevan ruokakaupan löytäminen tuntui mahdottomalta. Kävelimme käytännössä kaikki keskustan kadut läpi ja lopulta päädyimme elintarvikekioskin tasoiseen paikkaan, josta saimme peruselintarvikkeet (=uunissä lämmitettävää einestä, olutta ja punkkua). Paluu veneelle oli mielenkiintoinen. Kävelystä väsähtäneinä oikaisimme firsti Ahon ohjeiden mukaan (=trust me) erään rakennustyömään poikki ja vaikka purimme työmaa-aitaa ihan vaan pikkasen, särmä vartija yhytti meidät ja yhteenotto helevetin vihaisen saksanpaimenkoiran kanssa oli millin päässä. No hölmöä esittämällä päästiin tästäkin. Pääsimme lopultakin syömään, mutta heti kärkeen totesimme 5 litran punkkutönikkämme olevan pilaantunutta eikä kellään ollut voimia lähteä kävelemään takaisin. Heti perään paikalle saapui kumiveneellinen tullimiehiä. Ilmeisesti oli virhe liikkua SlPS:n lippu perässä, koska pelkästään siinä jo riitti selittämistä. Olimme joutua pidätetyksi, kun jätkien pokka ei enää pitänyt tavatessani tullimiehille kuvitteellista VHF-kutsuamme PÄRSTÄVÄRKKI. Lopulta ne kai totesivat tilanteen olevan toivoton ja poistuivat veneestä.

Lähdimme aamuviideltä päästäksemme sataman edustalla olevan särkän yli ja sopivassa spinnutuulessa siirryimme Belgian aluevesille.